Eihän sitä voi levätä ja huilauttaa polvea, ei. Aamulla katselin, että ilmasta tulee hyvä, joten ajattelin aloittaa pyöräilyn jälleen kerran, koska lääkäri suositteli liikuntaa oman kipukynnyksen rajoissa.

Ensimmäinen muljahdus polvessa oli ensimmäinen lähtö. Varasin painon kipeän polven päälle polkimelle ja huomasin, että ei ollut hyvä juttu. Kokeilin toisin päin ja se onnistui. Pyörän selässä istuessäni mietin ankarasti, kuinka pysäytän pyörän niin, että polveen ei satu. Se onnistui ja matka joutui ihan mukavasti. Polkeminen ei satu polveen ja mietin, että tässä nyt polvi saa tarpeellista liikuntaa niin, että painoni ei rasita sitä.

No sitten tuli se hankala osuus. Pyörätien puoli oli lumipenkkaa ja eiköhän joku mies ollut parkkeerannut keskelle sitä pientä kaistaletta pyörätietä naputtelemaan puhelintaan. Nyt piti tehdä ratkaisuja ja päätin, että menen jalankulkutien kautta. Tämä onnistui. Kun palasin takaisin omalle puolelle tuli vastaan jäätikkö. Jarrutin ja pyörä lähti alta. Humpsahtin lumipenkkaan, polvi nuljahti ja lopulta minua alkoi naurattaan; Ittipäinen Sukulaissielu lumipenkassa pyörän alla. Eräs ystävällinen nainen tuli nostamaan pyörää ja kyselemään, että sattuiko. Sanoin, että ei tässä mitään. Nainen pyysi olemaan varovainen ja toivotteli hyvät päivän jatkot. Minä kiittelin avusta ja toivotin hyvää päivää hänelle.

Loppumatkan otin varman päälle ja liukkaat kohdat talutin pyörää, enää ei tullut muljahduksia tai kaatumisia.

Toivottavasti illalla paistaa aurinko (nyt näyttää harmaalta) ja se on sulattanut jäätiköt pyörätieltä ja minä pääsen kunnialla kotiin.

Ittipäinen on kummipoikani termi itsepäiselle :D