Viime viikonloppuna minulla oli serkun 5 vuotias poika mukana mökillä. Pari viikkoa sitten sai melkein huutoraivarit kun ei saanut jäädä mökille yöksi joten teimme sopimuksen, että seuraavan kerran kun Pepen nokka on kohti mökkiä ja jos hän haluaa niin pääsee mukaan. Oli kuulemma laskenut öitä vierailuun (seuraavan vierailun ajankohdaksi arvelin kahta viikkoa). Noudin pojan tädiltäni jossa oli laskettu tunteja kunnes pääsisin sirkuksesta.

Vierailu meni suhteellisen hyvin. Tosin ilmat tekivät tepposet ja lauantainen koko päivän vesisade meinasi olla liikaa pienelle. Aika tuli pitkäksi. Onneksi keksin soittaa kummipojalle ja kysyä saisimmeko tulla kylään leikkimään. Lupa tuli ja kun olin vakuuttanut, että kummipoikani ei ole ujo vaan mukava poika oli viisivuotias innokas tapaamaan kummipoikani. Illan myötä viisivuotiaan kunnioitus kummipoikaa kohtaa oli suuri. Viisivuotias kävi supsuttamassa: "Tuo sinun kummipoikasi on tosi kiva ja mukava poika."

Maanantaina kävin etsimässä kummipojalle yllätyksen. Löysin hänen lempiyhtyeen cd-levyn alelaarista ja tänään kävin postittamassa ruokatunnilla sen hänelle. Mukaan laitoin kortin ja kiitoksen avusta. Nyt jännityksellä odotan mitä hän sanoo levystä. Toivon, että on mieleen.

Sirkuksessa on hiljaista. Päätin, että pidän tässä samalla kielikylpyä ja kuuntelen vieraskielistä kanavaa. Yllättäen huomaan ymmärtäväni enemmän ja enemmän kieltä. Se on ollut aktivoimatta yli kymmenen vuotta. Nyt ruosteet alkaa tippua ja tuttuja sanoja vilisee enemmän ja enemmän. Slaavilainen melankolia tekee vain hieman surulliseksi, mutta ei haittaa.

Eilen jäin miettiämään Hallattaren blogin ajatusta: "Onko sulla koskaan ikävä ollut, sitä mitä ei ehkä olekaan? Onko sulle koskaan ikävä tullut vaikket tiedä mitä kaipaatkaan?" Eilen minulla oli juuri tuollainen olo... biorytmit taitaa olla tuolla melankolian puolella.