(Seuraava kirjoitus sisältää itsesäälissä rypemistä maisemareitillä.)

Viikonloppu oli ja meni; hyvää teki olla kotona vaikka tiesin, että Yksinäisyys lyö ja lyö kovaa, kun palaan takaisin. Vanhemmat olivat hieman ihmeissään kun olin kovasti halailemassa heitä. Meteli täällä on kova. Se huutaa "YKSIN YKSIN YKSIN YKSIN". Jospa päästän yksinäisyysmöröt pullosta niin niiden huuto hieman vaimenee.

Viisi vuotta sitten Sukulaissielun maailma repesi; Jäin yksin, mutta siinä oli omat hyvätkin puolet. Jos hän olisi jatkanut samaa manipulointia ja julmaa käytöstä olisin varmaan menettänyt järkeni siinä tunteiden vuoristoradassa. Välillä minua vietiin ylös ja sitten tuli pikapudotus helvetin pohjalle. Kävelin lasimurskalla. Muistan kuinka vanhemmat yrittivät kaikkensa; muistan kuinka leikkaan mökillä nurmikkoa näkökenttä kyyneleistä sumenneena. Purin kaiken turhautumisen siihen.

Hyvä ystäväni kirjoitti silloin minulle; "SS ethän sulje sydäntäsi, älä anna tämän rakentaa muuria sydämesi ympärille. Anna itsellesi aikaa parantua. " Olen yrittänyt noudattaa hänen neuvoaan. Tiedä häntä olenko kovin hyvin osannut, mutta olen yrittänyt pitää sydämeni auki.

Tuosta kaikesta on nyt viisi vuotta. Olen keksinyt monenlaisia uusia harrastuksia jotta en olisi yksin. Miekkailu oli ehkä kaikkein mielenkiintoisin harrastus; ihme kyllä suurin osa osallistujia oli naisia. Varmasti vieläkin miekkailisin, mutta ilmeisesti en osannut puolustautua, kuten opettajani sanoi, kun näki vasemman käden mustelman. Se alkoi olkapäästä ja oli kyynärpäähän saakka.

Latinalaiset tanssit oli yksi uusi harrastus. Minä rakastan tanssimista. Isä opetti minulle lavatanssit kun olin n. 13 vuotias. Äidin ja isän mukana kuljin lavoilla, mutta eihän siellä minun ikäisiä ollut. Isä parka joutui koville. Ensin tanssi yhden tanssin äidin kanssa ja toisen minun. Nykyään hekään eivät tanssi, koska kummankin polvet ovat huonossa kunnossa. Latinalaisissa tansseissa kävi porukkaa. Joukossa oli muutama mies; vaimot olivat väkisin raahanneet miehensä sinne.

Baareissa minulle tapahtuu jotain outoa; Ovella päälleni ripotellaan näkymättömyys pulveria. Tekee hyvää minun "ruma ankanpoikanen-" ja "näkymätön Alisa" -syndroomille. Tai jos joku minut huomaa niin se on varmasti joku pummi.

"ja tämän lakatun pinnan alla

jo vanhuutta halkeillen

sielu puinen kuivuu kasaan

sinua rukoillen"

Tuntuu kuin sieluni olisi kuivumassa kasaan. Melkein ainoat juttuhetket ovat töissä, jos en innostu soittamaan maraton puhelua kaverille. Lapsuuden ystävältä varmaan kohta putoaa korvat, kun minä puhua pälpätän. Välillä muistan sanoa, että ai niin mitä sinulle kuuluu ja anteeksi kun olen puhunut koko ajan.

Olen vahva, mutta en halua aina olla vahva. Haluan, että olisi joku jonka edessä minä voisin hajota palasiksi aivan kuten teen nyt  sinun silmiesi alla.  Haluan, että joku sanoisi; "Ei hätää. Mulla on jeesusteippi mukana. Kulta kyllä me sut kasaan saadaan. Sinä oot just hyvä tuollaisena."

Olen kateellinen teille kaikille joilla on joku, jota paijata, halata, rutistaa. Olen kateellinen, koska minulla ei ole ketään. Mitä jää jäljelle SS kun hänestä aika jättää... Ei mitään. Ainoat jotka kaipaavat on vanhemmat, kummipoika ja hänen sisarukset sekä muutama ystävä. Olen kateellinen sillä teillä on joku jonka edessä sinä voit olla heikko, tietäen että sitä ei käytetä sinua vastaan. Tiedän, että voisin hajota palasiksi vanhempieni edessä, mutta heillä on omat murheet, joten hoidan itkemisen sateessa, silloin sitä ei kukaan huomaa.

Et arvaa mitä antaisin, että juuri nyt ovikello soisi ja siellä olisi joku. Koppaisi minut syliinsä, Puristaisi lujaa, niin lujaa että tietäsin eläväni. Sanoisi, että enää et ole yksin. Antaisi minun hajota ja yhdessä kasaisimme SS:n.

Ruusunpunaiset haaveet on kauan aikaa sitten kadonneet, mutta hyvän arjen ottaisin tämän yksinäisyyden tilalle ihan milloin vaan. Joku joka huolisi minut kaikkine vikoineni ja virheineni. Kestäisi kaikki hullutteluni (sillä sisäinen lapsi minussa ei ole hävinnyt).

"ja minä ilman näitä naruja

kai kasaan lysähdän

välissä helvetin ja taivaan

kun minä tanssini esitän

ja sinä päivänä, kun minut siirretään

syrjään tieltä uusien

minä pölyisen varastohuoneen nurkasta

sua rukoilen"

Minut on siirretty pölyiseen varastoon aikoja sitten, mutta silti minä täällä yhä huutelen. Jos joku vaikka kuulisi. Jos vaikka joku huolisi. Vai onko minut tuomittu 100 vuoden yksinäisyyteen? Vielä on sitten 95 vuotta jäljellä.

Nyt menen ja soitan Sir Elwoodin Hiljasten Värien Puunuken, Itken ja sitten taas niistän nenäni, haen kaapista jeesusteippiä, kasaan itseni ja olen helvetin vahva.