Eilinen päivä oli omituinen. Sirkuksessa kävin viemässä lapun. Kukaan ei kysynyt, että mikä sinulla on. No ei se mitään. Parempi niin. Olo helpotti heti askel askeleeta kun kävelin bussipysäkille.

Kotiin päästyä lähdin uudelleen ulos ulkoilemaan. Puistossa kävin kävelemässä lenkin. Nautin auringosta.


Ruokahalu on vieläkin kadoksissa. Tiedän, että minun pitää syödä, jotta en sairastu pahemmin, joten pakotin itseni syömään edes vähän. Iltapäivällä aloin valmistumaan masennustestiin. Sirkuksesta tuli tekstiviesti. Apuani tarvittiin jälleen. Neuvoin eksyneet oikeaan paikkaan.

Eilinen testi... lääkäri kysyi samat kysymykset kuin edellinenkin. Ehkä hieman tarkemmin. En voinut mitään vaan itku tuli. Kovin ymmärtäväinen lääkäri oli. Kyseli koska tämä kaikki on alkanut. Tarkkaa aikaa en osannut sanoa, mutta kerroin, että tämä vuosi on ollut paha työn osalta. Pitkässä masennuksessa aivojen aineenvaihdunta muuttuu. Ulkoilua hän suositteli kovin lääkkeeksi. Yritänkin tämän viikon käyttää  ulkoiluun. Tänään matkaan kotiin, joten tämä blogi hiljenee loppuviikoksi.



Kiitoksia kaikista kommenteista ja viesteistä. Se on hyvä tietää, että ei ole ihan yksin murheiden kanssa vaan on ystäviä, jotka ovat rinnalla. Se merkitsee minulle paljon. Siis kiitos kaikille. Tämä nyt kuulostaa jotenkin lopulliselta, mutta sitä se ei ole. Palaan pian takaisin.

Kiitos