Eilen pakotin itseni ulos. Tiesin, että kävely rakkaassa metsässä auttaa. Niinpä niistin nenäni, kuivasin silmäni ja puin lämpimästi. Alakerran mies hieman katsoi hämillään itkusta punehtuneita kasvojani, kun tervehdin. Tervehti takaisin ja hävisi pyykkitupaan. Alkumatka oli aivan kamala. Itku pyrki väkisin takaisin, mutta askel askeleelta, metri metriltä olo helpottui. Se metsä on antanut paljon ja ottanut paljon vastaan minun huonoa oloa. Kun tuli aika kääntyä takaisin olo oli jo paljon parempi. Loppumatkan yhden papan puhinat hiihtoladulla kävelystä ei edes häirinnyt. Minun mielestä kyseinen polku on merkitty kävelytieksi (tarkistin asian vielä, kun liikennemerkin ohitin; näin oli. Joku oli vain hiihtänyt kävelytien reunaan hiihtoladun.).

Omissa ajatuksissani kävelin kotia kohti, kun yhtäkkiä kaksi pissiksen näköistä tyttöä hyppää eteeni ja tunkee käteeni lapun. Luen: Haluaisitko oppia ymmärtämään raamattua. Jaaha Jehovan todistajat asialla. Jatkan matkaani ja rutistan paperia. Mietin, että olenko nyt niin haavoittuvan näkönen, että pissistytöt päättävät käännyttää minut. Laitan lapun lähimpään roskikseen kun olen ensin tarkistanut, että tytöt eivät näe. Käy jotenkin sääliksi, kun lukion uskonnontunneilta muistelin, että ostavat itse lippuset, lappuset ja lehdet.

Ruuan jälkeen oli hetki huilia ja sitten kävin vielä salilla puurtamassa. Salilla respassa on yksi nainen joka aina on iloisella tuulella ja hän soittelee hyvää musiikkia. Tytöt yleensä pitävät radiota auki, mutta tämä nainen soittelee cd-levyjä. Meinasinkin käydä sanomassa, että on aina kiva tulla salille kun olet töissä, kun musiikki on aina niin piristävää, mutta hän oli hieman kiireinen ja en tohtinut häiritä häntä.

Loppuilta meni papereiden järjestämisessä ja kirjoittamisessa. Siinä oli melko iso urakka, mutta kun sain sen järjestykseen tuli helpottava olo.

Surusta näyttää tulleen minun ystävä.