Eilen huomasin, että vanha uskollinen kännykkä alkaa vedellä viimeisiä. Kuoresta lähti iso pala irti ja simpukkapuhelimen sarana loksui jo siihen malliin, että epäilin puhelimen katkeavan minä hetkenä hyvänsä. Simpukan kansi aukesi oudosti ja jäi välillä jumiin. Tietenkin puhelin teki joskus omituisuuksia kuten sen, että huusi soittajan korvaan kimeää piip ääntä. Buuttaaminen auttoi siihen vaivaan.

Päätin, että ostan uuden pöpöttimen. Illalla marssin puhelinkauppaan ja jonotin kiltisti vuoroani. Jonotusta kesti puolituntia. Minua palveli ihana tyttö. Ensimmäisenä sanoi pahoittelut, että jouduin odottamaan. Sanoin, että ei mitään hätää. Tiesin, että aika oli huono (myöhemmin olisi ollut varmasti rauhallisempaa). Tuolla anteeksipyynnöllä hän korjasi kauppansa imagoa hurjasti.

Nyt on uusi puhelin. Sanoin, että en tarvitse puhelimeen muuta kuin, että sillä pystyy soittamaan, vastaamaan ja laittamaan tekstiviestejä joten selvisin kaupasta suht halvalla. Simpukkapuhelimen halusin jotta taskuni ei soittele kenellekään.

Ilta menikin leikkiessä uudella lelulla. Tosin isäni sanoi, että puhelin kaikui oudosti, kun hän soitti. Lapsuudenystävä sanoi, että pelaa ihan hyvin ja hän kuuli minua ihan hyvin.

Viime yönä tuli nukuttua hieman paremmin. Möröt hieman kiusasivat yöllä, mutta positiivisilla ajatuksilla olin uudelleen unessa. Nyt nimittäin kaikkein parasta on juuri se, että nukun. Kerään voimia.