Olen selvästi nyt jossain avaruuden aikapoimussa. Tuntuu, että tunnit päivässä ei tahdo rittää. Olen aikapyörteessä joka imee tunnit ja energian. Edellisestä kirjoituksesta on taas vierähtänyt aikaa.

Taistelemme edelleenkin ei kunnolla toimivan ohjelman kanssa. Tavaroita on hukkunut ja kukaan ei tiedä mihin. Tietenkin tätä sattuu, mutta minua suututtaa ja harmittaa. Emme pysty kunnon asiakaspalveluun epäkelvon ohjelman takia. Nyt alkavat jo asiakkaatkin ihmetteleen. No onneksi meillä vielä nauretaan ja sillä poistetaan stressiä. Naurettiin, että kohta meille hommataan töihin retkisängyt jotta voimme hetkeksi kallistaa pään ja taas jatkaa epäkelvon ohjelman parissa. Omaiset saa sitten ikkunasta käydä katsomassa meitä ja me saadaan muutama minuutti seistä ikkunassa vilkuttamassa. Meidän on pakko tehdä ylitöitä että edes jotain saataisiin aikaiseksi, mutta usein se tökkää toimimattomiin juttuihin.

Turhauttavaa on myös se, että jo tehtyjä töitä pitää tarkistaa, tarkistaa ja vielä kerran tarkistaa sillä ohjelma saattaa melko mielivaltaisesti muuttaa asioita.

No se nyt tästä rutkutuksesta. Se on työtä, mutta nyt ei todellakaan voi olla ylpeä siitä mitä tekee. Tämä uusi ohjelma alkaa jo vaikuttamaan omiin yöuniin. Nukun hieman huonommin taas kerran.

Eilen olin koulutuksessa. Mukavaa oli ja siellä sitä huomasi, että kylläpä maailma on pieni. Aamulla oli aikainen herätys; klo 4 piti nousta ja klo 5 piti lähteä ajamaan kohti pääkaupunkiseutua. Oli aika ihanaa ajella pimeässä ja katsella kuinka päivä kirkastui. Monta kilometriä ajoin ihan itsekseni. Ei ketään muita tiellä. Pääkaupunkiseudulla sitten jusahdin ruuhkaan, joten tuli kumpikin kokeiltua; tyhjä tie ja aamuruuhka.

Jospas sitä illalla jaksaisi kirjoittaa jostain muusta. Katsotaan... iltaisin sitä yleensä on vain niin poikki ja pää ylikierroksilla, että tulisi sössönsöötä, mutta katsotaan.

Mukavaa... perjataitahan se jo on.